Voiko syli olla puolityhjä tai puolitäysi? Voiko yhtä aikaa olla sekä lapseton että lapsellinen? Onko oikeutettua edelleen surra ja kokea lapsettomuutta, kantaa sitä identiteettiä sisällään, kun sylissä istuu lapsi ja kohdussa kasvaa toinen?
Tänä viikonloppuna tunteet ja ajatukset liittyvät vahvasti vanhemmuuteen ja äitiyteen. Olen saanut ammattilaisten avun ja vuosien yrittämisen kautta elävän lahjan, jonka voin tänään, Äitienpäivänä, ottaa syliini. Olen myös menettänyt kaksi lasta. Olen nähnyt elämän sykkeet ja liikkeet, olen nähnyt niiden puuttumisen. Nyt elän parhaillaan läpi ihmettä, joka liikkuu ja tuntuu minussa voimallisesti niin fyysisenä kuin henkisenäkin kasvuna. Hetken päästä sylissäni, toivottavasti, istuu kaksi elävää lasta.
Siltikin, osa minusta, on edelleen vajaa ja tyhjä enkä usko tämän tunteen ja kokemuksen ikinä minusta poistuvan. Se muistuttaa minua rohkeudesta ja pelosta, sinnikkyydestä ja luovuttamisesta, tahdonvoimasta ja pakottautumisesta, ilosta sekä surusta. Se on yhtäaikainen kokemus haaveiden toteutumisesta sekä niiden menettämisestä. Siitä toivosta, jonka avulla on mahdollista lopulta saada se, minkä on menettänyt, oli se sitten elävä lapsi, perhe, vanhemmuus, palautunut itsetunto, kokemus hengen ja mielen pelastavasta armollisuudesta tai hyväksyntä asioiden lopullisuudelle. Se kaikki on juurtunut hyvin syvälle minuun.
Olen lapseton ja lapsellinen, surullinen ja onnellinen, yhtäaikaa. En kuitenkaan voisi olla kiitollisempi. Minun sylini on puolitäysi enkä voisi olla näin onnellinen täytenä. Tiedän, mitä olen menettänyt ja ymmärrän, mitä olen saanut. Vajaana olen vahvempi kuin ehjänä.
Äitienpäivä, Lapsettomien Lauantai. Vietitpä kumpaa tahansa ajatuksin tai teoin, olet vanhemmuutesi, kokemustesi ja tunteidesi arvoinen. Tyhjänä tai vajaana yhtä hyvä ja arvokas kuin täytenäkin.
Kannonnokalla 