Uuden vuoden, ajan, elämän alussa

Tänään mietin aikaa, sen kulumista ja suhteellisuutta.

Kului nimittäin puoli vuotta. Kuin humahtaen, kuin ujeltaen. Kuin juosten läpi ruuhkaisten käytävien ja liikennevalojen niin vauhdilla että vasta maaliviivan takana, uuden vuosiluvun ja numerosarjan vaihtumisen jälkeen, tuli tajuttua, mitä tapahtui. Oli kesä ja kesäloma, tuli syksy arkensa ja aikataulujensa kanssa vaihtuakseen harmaaseen ja märkään talveen, mukasellaiseen.

Kului puoli vuotta. Hetki kerrallaan. Päivä kerrallaan. Viikot matelivat vaihtaen aina ajoittain sykliään siten, että toisaalla kun hieman venähti, toisaalla taas kiirehdittiin. Kokonaisuudessaan se oli kuitenkin samaa tylsää ja rutinoivaa tahtia, jossa kellonajoilla, vuorokaudenajoilla, viikonpäivillä ja viikoillakaan ei juuri ollut merkitystä. Päivä muuttui viikoksi ja viikot kuukausiksi. Ikkunasta näki ilmanalan ja säätilan vaihdon ja sen, millaiset vaatteet kulloinkin tarvittiin ulkomaailmassa olemiseen. Sisällä kun ne olivat aina ne samat.

Kului puoli vuotta. Tapahtui paljon kasvamista ja muutoksia, uusien asioiden oppimista. Tuli lisää liikettä ja vauhtia ja sanoja, sanoja alettiin heittämään ilmaan. Niitä ilmestyi päivittäin lisää, hurmaannuttavia, huumaannuttavia, riemunkiljahduksia aiheuttavia sanoja! Pienelle ne olivat ensimmäisiä lajiaan, Isommalle käsityksiltään ja merkityksiltään laajempia. Minulle ne ilmaantuivat intuitiona, sitten uniin ja lopulta, ison puristuksen, paineen ja päätöksen kautta kirjoituksena paperille. Siitä lähtien ne ovat esillä olleet ja esille tulleet enkä halua tämän virran enää loppuvan, meiltä keneltäkään.

Kului puoli vuotta. Sen aikana tein päätöksen. Se teki aluksi kipeää, kunnes sanojen ja halausten kautta sen voima alkoi vaikuttamaan arkeen ja helpottamaan oloa. Hiljalleen jokin portti on auennut ja tuonut mukanaan paljon, paljon uutta rohkeutta ja näkemystä. Alkoi lyhyen ajan sisällä tapahtunut sisäisen myllerryksen kausi, jonka penkomisen lopputulemana kehkeytyi kasaan ajatus elämän elämisestä toisesta näkökulmasta. Siitä muodostui korvamadon kaltainen ajatusmato, joka muhiessaan ja kaivaessaan raivasi tilaa uudelle. Se sinnikäs ja sitkutteleva ajatusmato tekee työtään edelleen vauhtiin kerran päästyään, raivaa tietä vanhoista ja tunkkaisista mullista kohti ravinteikkaampaa maaperää, jossa on enemmän ilmaa hengittää ja tuoretta humusta ympärillä.

Kului puoli vuotta, joka on ollut täynnänsä kasvua ja muutosta sekä kipua ja surua. Olen vetäytynyt sivuun ja sisäänpäin mennäkseni kasaan, kippuraan ja sykkyrään, puristaakseni itsestäni ylimääräiset pois. Olen luopumisen tiellä, parantamisen, parantumisen ja kuuntelun tiellä, jossa uskomukset, tavat, tottumukset ja periaatteet kyseenalaistetaan. Olen matkalla takaisin sen pienen tytön luo, joka lapsuudessaan haaveili ja uskoi elämään sadunomaisella tavalla ja joka uskalsi silloin vielä olla oma itsensä. Sen tytön kohtaamisen kautta löydän itsestäni sen rohkeuden, joka saa seisomaan selkä suorana ja katsomaan toisia silmiin niin, että ei tarvitse hävetä tai vähätellä tai painautua sivuun, alle.

Kului puoli vuotta. Kuin silmänräpäyksessä, kuin hidastetussa filmissä. Se on ollut kipuilujen aikaa. Nyt on edessä uskalluksen ja askelten aika kohti uusia luopumisia ja murtamisia, konkreettisia sellaisia. Jotta voi rakentaa jotain uutta, on ensin purettava vanhat rakenteet, vietävä ylimääräiset rojut roskiin, poimittava aarteet talteen, puhdistettava maaperä ja valittava uudet rakennusmateriaalit. Ja vaikka suunnitelma on hyvä olla, kaikkea ei voi suunnitella ja aikatauluttaa. Sen aion nyt kunnolla opetella.

Antaa elämän tulla ja tehdä ja näyttää kyntensä. Otan sen kaiken hyväksynnällä ja kiitollisuudella vastaan.