”Osoittaaksesi, ettet ole säikähtänyt, hypi pari kertaa ylös alas kuin voimistelisit.”
– A.A. Milne: Nalle Puh –
Pieni urhea, mutta hieman säikähtänyt ja hengästynyt poika, juoksee makuuhuoneeseen. Kuulen sängystä hyppäämisen töminän seinän lävitse, lastenhuoneen oven tempaisun, kiireiset ja painavat juoksuaskeleet eteisessä ja miltei makuuhuoneen oven läpi tulevan puuhkutuksen ja pelon. Ovi aukeaa, valo häikäisee silmiä ja pieni poika jarruttaa kaikilla voimillaan vauhtinsa nollaan ennen kuin törmää sänkyyn tai kompastuu sen laidasta suoraan päälle.
”Äiti? Äiii-tii?”
Nousen, kävelen viereen, silitän päätä ja kysyn, mikä hätänä.
Hengästyttää, silmät ovat suuret. Kädetkin taitavat vähän täristä, koko keho palelee jouduttuaan pois lämpimän peiton alta, iho on kananlihalla. Harteilta ja ilmeestä näkee helpotuksen, mutta samalla olemukseen hiipii nolous ja hämmennys, adrenaliinin jälkivaikutukset, kylmänhiki.
Pää painuen, posket punaisina, hän kääntyy ja lähtee kävelemään kohti omaa huonettaan samalla kun saatan ja tulen vierellä, omaan sänkyyn ja peiton alle, nukahtamiseen saakka.
”Ei mikään. Tarkistin, kuorsasitko.”
Olethan aina urhea? Olethan yhtä rohkea?
Uskalla aina nousta ylös, juosta mahdottomilta tuntuvia esteitä kohti ja avata ne ovet, jotka hidastavat kulkuasi. Uskalla juosta ja luottaa omiin jalkoihisi, ottaa voimaa maasta ja antaa askelten kantaa sinut sinne, minne pyrit. Sinne, minne sydämesi ja tunteesi sinua johdattavat.
Olethan aina niin urhea ja rohkea, että tulet luokseni ja tartut käteeni, mikä ikinä sinua pelottaakin tai mielessäsi painaa? Minä olen tässä, minä olen täällä, sinua ja sitä hetkeä varten.
Aina.
Kannonnokalla 