Matkoilla

Tänään mietin matkustamista.

Yksi lähti Amerikkaan, Suuren Veden toiselle puolelle. Me muut jäimme kotiin. Mielessä kaihertaa ikävä, sillä toisen ollessa kovin kaukana, on ikävä jotenkin näkyvämpää ja sallitumpaa, konkreettisempaa ja sellaista sydämestä ja sielusta rusentavampaa, kuin silloin, kun välimatka on vaikkapa työmatkan, huoneen välin tai käsivarren mittainen.

Matkustaja on päässyt perille hyvin ja turvallisesti, ja jo muutama päivä matkalla oloa on takana. Ajatukseen toisen poissaolosta ihan erilaisessa ilmastossa ja ympäristössä on jo viikkojen ajan tullut totuteltua, mutta siltikin, mielessä kaihertaa pieni harmistus ja kateus. Olisinpa minäkin, olisimmepa mekin.

Ensimmäisenä matkallaeropäivänä, siinä iltapäivällä, kun asunnon neliöt ja ikävä alkoivat jo ahdistaa, puin lapset ja itseni ulkovaatteisiin. Pakattiin rattaisiin jalkapallot ja lähdettiin ulos tuulettumaan, miettimään muuta. Oli keväinen aurinkoinen päivä ja oikeastaan jo lämmin, jos viileää tuulta ei huomioida mukaan. Puhalleltiin matkalla kauppaan saippuakuplia ja tutkittiin kaikki sinivuokkorykelmät ja kolot tilapäisasfaltissa. Bongattiin neljä eri lintua naapureiden orapihlaja-aidoissa ja kaukaa kuunneltiin käpytikan musisointia katulampun nokalla. Kaupasta haettiin kevään ensimmäiset jätskitötteröt, jotka matkalla jalkapallokentälle ehtivät sulaa hieman jo poskiin ja takillekin.

Kentän laidalla ei kauaa ehditty olemaan ja pelaamaan, sillä taapero juoksi ja käveli muualle, kuten se aina tekee, kentän toiseen päähän ja sieltä ojaan ja ojan kautta metsän reunaan ja sieltä hihkuen ja riemuiten paljan käsin mutaista rinnettä ylös kohti metsää. Isoveli lempeästi jaksoi luopua omasta halustaan pelata jalkapalloa ja lähti hakemaan veljeään takaisin kentälle, kunnes huomasi hänkin, miten hauskaa on kontata mutaisessa rinteessä. Siinä sitten kikattivat ja yökkivät kuraisille sormilleen, kasvoilleen ja vaatteilleen. Jatkettiin matkaa kohti tuttua lähimetsää ja sen juurakkoisia polkuja. Onneksi tulivat härkävankkurirattaat mukaan, niillä on lukuisia kertoja ennenkin menty kivien ja kantojen yli, niin nytkin. Pojat painelivat edellä, ihan omaa tahtiaan. Nauraa räkättivät, kikattelivat, pyyhkivät mutaa toistensa naamoihin ja etsivät käpyjä. Minä annoin heidän mennä, olla omassa maailmassaan veljeksinä ja kavereina. Ajattelin, että tämä taitaa olla ensimmäinen kerta, kun neljän vuoden ikäerolla olevat veljekset ovat noin syvässä yhteydessä toisiinsa, niin läsnä ja tasavertaiset, vuorotellen kompastuvaa toistaan auttaen ja kommunikaatiossa keskenään, vaikka pienemmällä ei vielä paljoa sanoja olekaan. Sanoja ei vain tarvittu. Oli luonto ja metsä, oli hauskuus ja ystävyys, leikki ja mielikuvitus. Tämä hetki.

Sanotaan, että jotta voi tulla ikävä, pitää lähteä hiukan kauemmaksi. Matkustaminen toiseen paikkaan, oli se sitten lähelle tai kauas, muistuttaa rakkaista lähimmäisistä heidän poissaolollaan. Silloin tulee helposti ikävä. Minulla on kuitenkin usein ikävä, vaikka olenkin ihan lähellä. Ikävöin lapsia heidän nukkuessaan, samoin puolisoa hänen tuhistessaan siinä vieressä sängyllä. Sisällä ollessani ikävöin ikkunasta näkyvää metsää, sen polkuja, tuoksuja, valoa ja tunnelmaa. Ikävöin aamuisin jo iltaa, kun päivä on saatu pulkkaan ja on hetki aikaa hengähtää ja rauhoittua. Iltaisin ikävöin yötä ja nukkumista, sen rauhaa ja lepoa, hetkeä tiedostamattoman parissa. Päivän tohinassa ikävöin niitä hetkiä, jolloin saan asettua omaan paikkaani ja tilaani, omaan rauhaani ja syventyä meditoimaan, tekemään matkaa kohti omaa sisimpääni.

Jotta ikävästään pääsee eroon, on kait aina tarpeen tehdä jokin matka. Se voi olla konkreettinen matka rakkaiden ihmisten tai paikkojen luo, mutta se voi olla myös sisäinen matka omiin tunteisiin, ajatuksiin, muistoihin ja kokemuksiin. Ikävän juurisyiden tunnistamisessa tärkeintä on juurikin löytää ja tiedostaa ne asiat, mistä ikävä koostuu. Olenko kadottanut jotain, olenko erossa jostakin, tarvitsenko jotain mitä minulla ei ennen ole ollut vai tavoittelenko mahdottomia? Haluanko oppia ja havaita jotain uutta ikäväni kautta ja sen pohjalta laajentaa ymmärrystäni ihmisyydestä, inhimillisyydestä ja maailmankaikkeudesta? Mitä ikävöin ja miksi? Missä kohti kehoa ikäväni tuntuu ja mitä siitä huomiosta voisin poimia matkaevääksi mukaan?

Meidän matkamme kauppaan, pelikentälle ja metsän kautta kotiin oli paras matka pitkään aikaan. Luulen, että se oli  myös paljon parempi matka kuin istua vuorokausi lentokoneessa. Se sisälsi paljon hyviä hetkiä, ilon purskahduksia ja luonnon ihmeitä. Veljesten keskinäinen suhde vahvistui ja minun matkani äitinä ja ihmisenä kasvoi uusien oivallusten kautta. Siellä juurimetsän keskellä seistessä, valon siivilöityessä vanhojen mäntyjen ja kuusten latvusten läpi sammalpeitteisille kiville, satumetsän keskellä, poikien kikattaessa ja häärätessä keskenään, koin vahvasti sen, että tämä matkani, millä olen, on oikea, juuri se, minkä sen pitää ollakin. Näin sen kuuluu olla; minun täällä polun päässä tätä reissua ja tapahtumaa huomioimassa ja noiden kahden tuolla mättäällä leikkimässä sydämensä riemusta.

Paras, paras matka ikinä. Eikä yhtään ollut ikävä.