Tänään mietin luovuutta ja luomista.
Osa minussa luo uutta. Se ilmenee sanoina paperilla, kuvina sivuilla, valokuvina tietokoneella, puhelimessa, albumissa. Se on tuoksua keittiössä ja nälkäisten suiden maiskutusta. Se on röyhtäisyjä ja tyhjiä lautasia, likaisia suupieliä ja pulleita vatsoja. Se ilmestyy villasukkina vaatekaappeihin ja puhtaana pyykkinä kuivumaan ja innostuessaan luo tarinoita ja mielikuvitusmatkoja satujen ja taikuuksien maailmoihin, salaisten metsien huminaan.
Luomiseni liittyy myös ääneen. Sanoihin, lauseisiin ja äänenpainoihin. Se on lohdutusta, kannustusta, opettamista ja ongelmien ratkaisua. Turvallisuuden luomista puheella ja laululla, hyminällä ja hyrinällä. Se on myös hiljaa olemista ja rauhoittumista, pysähtymistä hetkeen silloin, kun sitä tarvitaan, vaikka sitä ei vielä tiedettäisikään. Sisäisten äänien kuuntelemista ja niiden taltuttamista.
Luon myös itse itseäni. Yritän joka päivä, edes jollain lailla. Murtaa rajoja ja tottumuksia ja siten vapautua kahleista astuakseni uudelle maaperälle. Istuttaa siemeniä unelmia kasvamista varten ja raivata tilaa uudelle auringolle paistaa ja valaista, vedelle kastella.
Ja minussa, minussa sykkii myös sydän. Omani, luoden mahdollisuuksia jokaiseen hetkeen. Omani, ylläpitäen sitä toista, jota luon koko ajan ja joka olemassaolollaan uudistaa minut seuraavalle tasolle.
Luon, olen elossa. Elän.
Kannonnokalla 