Aallon, vuoren lailla vavahtelen

Tänään olen miettinyt surua.

Sitä, miten se laineilee ja aaltoilee. Se kehittyy pienestä tuulenvireestä ailahtelevaiseksi, kiusoittelevaksi puuskaksi ja välillä pöllyttää mennessään otsatukan ja kuivat lehdet ilmaan, pyörteisiin. Sitten se havisuttaa oksista saakka ja raivostuu taivuttamaan runkoa, yrittää taittaa koko puun. Se vaanii ja vakoilee, kiertää olan toiselta puolelta koputtaessaan toiselle ja nakkaa korvapuustilla takaraivoon. Jonkin aikaa se onnistuu taittamaan ja lannistamaan, painamaan pinnan alle tai puhaltamaan vastaan posket pyöreinä niin lujaa että keuhkojen viimeisimmistäkin rakkuloista on kaikki ilma tullut pois. Se painaa, se vyöryy, se musertaa ja hajottaa. Se saa sisuksista kaivettua sellaisia tunteita esiin, joita ei ole muistanut olevan olemassakaan tai ei ehkä tiennytkään olevan. Se yllättää tekemällä minusta erilaisen, uudenlaisen, omanlaisen.

Olen ollut surullinen, jo jonkin aikaa. Se taisi alkaa ensin väsymyksen aiheuttamasta selkärangan taittumisesta, jolloin ei omat suojamuurit enää jaksaneet kannatella kulisseja. Vauvavuosi ja nämä alkuvaiheen vähäuniset ja katkonaiset yöt murtavat minut nopeasti ja löydän itseni, taas kerran, muurin juurelta palasien seasta. Olen tajunnut, että äidin väsyttämisellä on tarkoituksensa, pienet vauvat sen ovat minulle opettaneet. Väsymisen kautta tapahtuvan roolien, kulissien, suorittamisen ja yrittämisen kehät kaatuvat jossain vaiheessa ja jäljelle jää kipuileva, ahdistunut ja häpeilevä äiti-ihminen, joka huomaa olevansa kasvun paikan edessä. Tällä kertaa kasvuni tapahtuu surun kautta. Ainakin nyt.

On tapahtunut oikeita surullisia asioita, kuten kuolema ja sairauksia sekä työpaikan menetys. Oma suruni ei liity pelkästään niihin. Minä suren asioista luopumista. Istun elämässäni parhaillaan polun risteyksessä, jossa jokainen suunta ja haara ohjaa johonkin uuteen eikä paluuta vanhaan ole. Teenpä minkä päätöksen vaan, paluuta ei vaan ole. Osittain se ei ole mahdollista ja osittain en edes taida haluta sitä tahtoa. Siksi sulattelen ja maistelen asioita ja mahdollisuuksia, pyörittelen vaihtoehtoja ja mielikuvien kautta innostun välillä jos jostakin uudesta. Suunnittelen, että sitten kun on aikaa, otan asioista tarkemmin selvää: kuten aina ja ennenkin, tekisin listoja kysymyksistä ja etsisin niihin vastaukset, järkeilisin ja optimoisin ja päätyisin parhaaseen ratkaisuun. Tällä kertaa en kuitenkaan ole tähän vielä sortunut, sillä entinen toimintatapa ei enää tunnu sopivalta. Tuntuu, että muiden kokemuksien ja mielipiteiden kautta tarraan kiinni faktoihin ja toisten ihmisten haaveisiin ja toiveisiin liian lujaa ja ohitan itseni perustavalla tavalla väärin. Katsohan, olen koko elämäni elänyt niin. Nyt tämä tilanne ja hetki tuntuu kuitenkin niin tärkeältä ja suurelta päätökseltä tehdä, että en voi kuunnella muita. En voi. Minun täytyy löytää vastaus itsestäni ja luottaa siihen, silläkin uhalla että se aiheuttaa surua itseni lisäksi myös muille. Joten jatkan vellomista ja vaappumista suruni mukana.

Suruni on siis osittain jotain uutta ja tähän hetkeen liittyvää, mutta sen taustalla on myös vanhaa surua, vuosikausien, ehkä koko elämän mittaista. Olen pohtinut paljon menneitä tapahtumia sekä omia tapojani toimia niissä, niitä ratkaisuja, joita olen kussakin tilanteessa tehnyt. Olen pohtinut paljon tätä hetkeä ja ihmisiä, joiden kanssa elän. Ihmisiä, joita olen menettänyt, erityisesti niitä, joita päivittäin mietin, mutta joihin en saa otettua yhteyttä suruni vuoksi. Minulla on teitä iso ikävä. Huomaan suruuni liittyvän häpeää, katumusta, kaltoinkohtelua, katkeruutta, väsymystä, turhautumista, pelkoa. Siihen kuuluu myös paljon kiukkua ja raivoa sekä isoja isoja pettymyksiä. Silti, löydän sen seasta myös rakkautta ja huolenpitoa, uhrautumista sekä pyyteetöntä rakkautta. Välillä, kun kaikkea sekaisin mietin, en osaa sanoa, missä minkäkin tunteen raja menee. Onko sellaisia edes olemassa vai ovatko tunteet yhtä häilyviä ja ailahtelevaisia kuin suruni puuskatkin, raivoavat ja kiukkuaan hakkaavat pisarat ikkunaa vasten?

En tiedä. Tarvitseeko minun?

Olen väsymyksessäni jaksanut vain antaa surun tulla. Antaa sen kaiken tulla läpi ja kohti, syliin ja sieluun. En jaksa enää analysoida ja ratkoa, järkeillä. Siksi vellon ja uppoan, kun suren kaikkea mahdollista vanhaa ja uutta, tätä hetkeä. Väsyn lisää ja jatkuva itkeminen saa pään särkemään, vatsan kipeäksi, nenän vereslihalle. Se kaikki tekee hyvää, vaikka tunnun ja näytän ihmisrauniolta.

Sillä paras lahja, jonka voit itsellesi antaa, on antaa surun tulla läpi. Ota se rakkaudella vastaan, ota se syliin. Pidä, silitä, hoivaa, vaali sitä ihan joka puolelta sellaisena kuin se on, kuin se tulee, ja niin kauan kuin sitä riittää, kuin se haluaa luonasi viipyä. Niin kauan kuin se haluaa sylissäsi olla hoivattavana. Hiljalleen, lämmöllä ja rakkaudella, pyyteettömällä hyväksymisellä ja omaehtoisesti, se sulaa ja katoaa pois.

Tänään taisin itkeä kaikkea mahdollista. En jaksanut auttaa tai osallistua, en jaksanut vastata puhelimeen. Anteeksi. En pystynyt niihin tänään, en juuri sillä hetkellä. Olen suruni vallassa ja silloin minä olen tällainen. Itken kurjille asioille ja itken hyvien vuoksi. Itken iloa ja pahaa mieltä, välillä itken itkemisen vuoksi. Se vain tulee niin vahvasti läpi; suru, luovuttaminen, kontrollista irtipäästäminen ja kehoon varastoitunut kiukku. Viha.

Saat sen, mistä luovut. Niin sanotaan ja niin se on. Pelottaa, mistä kaikesta pitää luopua tullakseen onnelliseksi. Miten surullista on opetella nyt vasta laittamaan rajojaan ja kertomaan, miltä asiat tuntuvat ja mistä sieluni haaveilee. Miten surullista on todeta se kaikki aina niissä hetkissä, kun huomaa olevansa nurkkaan ajettu ja ahdistettu, voimiensa alarajoilla rimpuileva olento. Miten surullista ja samalla, miten lohduttavaa. Että edes nyt, että edes uusilla oivalluksilla varustettuna.

Suruni on tänä keväänä opettanut minulle paljon sisäisestä voimastani. Enimmäkseen koen surun vieläkin huonoksi asiaksi, joksikin mitä pitää hävetä ja piilotella, mikä on epäonnistumisen merkki, luovuttajan ja luuserin leima. Olen kuitenkin ymmärtänyt sen sisältämän voiman muutoksesta ja puhdistumisesta, jolloin avautuu mahdollisuus päästää vanhasta irti. Jokaisella kyyneleellä minä murran omaa muuriani pala palalta pois ja annan todelliselle itselleni tilaa ja valoa tulla esiin. Miten hyvä olo siitä tulee, kun itkunpuuskan keskeltä uskaltaa sanoa ajatuksensa ja tunteensa ääneen, vaikka se saattaakin kuulostaa ja näyttää kovin sekavalta! Miten helpottava olo sen kaiken itkemisen jälkeen onkaan! Kun sain sanottua, kohtasin pelon, voitin itseni!

Usein, hyvin hyvin usein, hetken päästä jo naurattaa koko tilanne, ajatukset, tunteenpurkaukset ja suusta hypänneet sammakot. Kiitos. Anteeksi. En tarkoittanut. Rakastan.

Surussa piilee mahtava voima, jonka voin valjastaa käyttööni. En halua enää pelätä sitä. Halaan ja rutistan, silitän rypyt pois, annan sille sen vaatiman ajan. Ja kun se liukenee pois paikalta ja sylistä, olen minä itsessäni vahvempi ja ehjempi. Olen tullut kohdatuksi ja hyväksytyksi ja uskon, että seuraavalla kerralla olen kyynelen verran iloisempi.

Minä puhallan kiukun ja pahan olon, pahan mielen, surun pois. Edestäni, maailmastani, sisältäni.