Siivoamisesta ja rakkaudesta

Tänään mietin siivoamista.

Asunnon. Mielen. Elämän.

Miten vapauttavaa se onkaan, kun saa purkaa omaa oloaan siivoamiseen. Järjestän, pyyhin, lajittelen, vien roskiin. Kierrätän ja annan hyvän vielä eteenpäin toisille. Raivaan, sommittelen uudelleen. Imuroin ja jynssään, pesen. Ripustan, kerään pinoihin ja viikkaan, silitän rypyt pois. Käyn läpi kaappeja ja pusseja, laatikoita ja hyllyjen kätköjä ja yksi kohde kerrallaan raivaan tilaa menneisyydestä tulevaisuudelle. Raivaan tilaa hengittämiselle ja olemiselle, energialle kulkea eteenpäin, parantumiselle. Omien käsien jälki ja puhdas tuoksu ympärillä, hiki ja hengästys omassa kehossa vapauttavat minut jostakin syvemmästä sotkusta. Olen enemmän itseni sisällä ja samalla olen kuitenkin kaiken ulkopuolella. Raittiissa ilmassa ja likaisista energioista siivotussa paikassa on kerta kaikkiaan vaan helpompaa hengittää.

Minä hallitsen tämän tilan, minä jaksoin ja pystyin tähän tänään, minä tunnen tehdyn työn jomotuksena käsivarsissa, hikinoroina selässä, tahmaisena olotilana vaatteiden sisällä. Sisältäni puhdistuvat kaunat huuhdon suihkussa pois ja annan virtaavan veden, puhdistavan veden, viedä ne mennessään. Puhdistun ja luovun. Kaiken sen, mitä en tarvitse, annan pois. Oli se sitten kehoni hikeä ja mieleni sotkua tai tavaroita asunnossa. Annan ylimääräisen ja negatiivisen pois ja kannan mukanani vain sitä, mikä on oleellista ja mikä tekee minulle hyvän olon.

Miten vapauttavaa se onkaan, kun saa aikaa vaan olla. Istua tai maata ja järjestää ajatuksiaan uudelleen. Antaa niille luvan tulla kerralla käymään ja laittamaan pystyyn oikein kunnon bileet, joista ei ääntä, vauhtia ja vaarallisia tilanteita puutu. Meuhkatkoon! Riehukoon! Villitköön toinen toisiaan, painikoon oikein kunnolla lattialla niin, että lopulta se voittaja selviää tai sitten ei! Kun lopulta aikansa on paininut ja kaikkensa, voimansa, intonsa, tahtonsa, vastahakoisuutensa ja kiukkunsa on antanut, on jäljellä vain raukea olo, jossa ei enää jaksa miettiä vaan tilaa vapautuu jollekin olennaisemmalle.

Tässä minä nyt olen puuskuttaen ja hengittäen enkä muuta enää jaksa. Olen ja ihmettelen, että mitä ihmettä tapahtui? Mikä ihmeen järki siinä kaikessa vatvomisessa ja ahdistumisessa oikein olikaan? Nyt kun vain olen ja hengitän, kevennyn ja puhdistun. Ehkä itken, ehkä vähän tärisen. Ehkä joskus tekee mieli huutaa ja karjua ääneen niin lujaa kuin keuhkoista voimaa irtoaa ja poistaa viimeisetkin rutistuksen tunteet sisuksista. Silloin karjaisen. Se kaikki olo ja ne kaikki ajatukset, ne tuhannet tuhannet ajatukset, ovat kiinni kehossa ja se, mitä en tekemällä ja jynssäämällä saa pois, lähtee lopulta itkun ja äänen avulla.

Ja jäljelle jää hiljaisuus, jossa on hyvä olla. Jossa saa vain olla ilman mitään muuta. Jossa minua rakastetaan sellaisena kuin juuri nyt olen.

Ja miten vapauttavaa se onkaan, kun pystyy tyhjentämään mielensä tarkoituksella, ilman nurkkaan ajetun kokemusta tai arkeen ja elämään uupumista, jossa rajat menevät yli ja kiinni. Miten voimaannuttavaa se onkaan, kun pystyy hetkeksi löytämään itsestään sen ytimen, missä on vapaa ja kevyt ja rajoja ei ole.

On vain hiljaisuutta, kauneutta ja ylitsevuotavaa rakkautta, jota ei voi mitenkään muuten kokea. Se rakkaus, mikä on päivissä ja arjessa läsnä, muodostuu ihmisistä ja heidän sanoistaan sekä teoistaan. Ja kosketuksista, sylistä, naurun remahduksista ja ilon tuikkeesta silmissä ja suupielissä. Tämä rakkaus on jotain aivan muuta. Se on loppumatonta ja rajaamatonta voimaa, joka on kaikkialla ja kaikessa. Ja kun onnistun itseni hetkeksi siihen voimaan yhdistämään, siihen yhdistymään, ei siihen olotilaan juurikaan riitä sanoja. Se täytyy kokea, se vain on.

Ja minä olen, me olemme. Yksi. Kotona. Äärettömässä puhtaudessa.