Kävi niin, yhtenä sunnuntaiaamuna nimittäin, kuten aina yleensä käy näiden meidän retkien kanssa. Pitkäksi venähtäneen aamupalan jälkeen mietittiin, että mitäs sitten tehtäis. Viimeinen päivä kesälomaa jäljellä ja sääennusteessa pisaroita enemmän kuin aurinkoa.
Siitä sitten, sadettakin uhmaten ja kesäloman huipennukseksi, pikapakkauksella ja horiopilla lähdettiin ajamaan kohti metsää, vanhaa sellaista. Oli olo, että täytyi päästä jonkin olennaisen äärelle katsomaan ja ihmettelemään jotakin erilaista, ei sitä samaa kuusikkoa ja männikköä, mikä ikkunan takana kohisee. Jotain, missä ilma kulkee, taivas on yhtä aikaa lähellä ja kaukana ja elo ja arki saa uudet mittasuhteet.
Tultiin Seitsemisiin, Multiharjun vanhaan metsään.
Pienet veljet nukkuivat sopivasti päiväunet automatkan aikana. Pakattiin pienin veikko reppuun ja isommat lähtivät patikalle. Kevyet reput selkään meille aikuisille, sillä tällä polulla ei nuotiopaikkoja ole. Onneksi ei ole. Olisi iso harmi, jos upea, vanha metsä palaisi poroksi.
Löytyi vaikka mitä! Heti parkkipaikalta kivoja karttoja, mitä tutkia ja merkitty polku, mitä seurata. Pitkospuita, niitä suosikkeja! Ja niin, niin upeita puuvanhuksia! Osa jökötti pystyssä elämää ja maailmankaikkeutta uhmaten, komeina ja korkeina. Osa oli kellahtanut lepäämään jo pitkät ajat ja tovit sitten ja niiden olemassaolosta kertoivat hienot sammaloituneet ja uutta sukupolvea kasvattavat kumpareet.
Erilainen metsä hätkähdytti, riemastutti, voimaannutti ja laittoi vauhdikkaatkin pojat ajoittain aina hiljaiseksi. ”Olipa hienoa, onpa erikoista, katso miten suuri, miten vahva, miten hieno!”
Puolivälissä matkaa tuli tunne, että seurataan. Tiedätkös sen sellaisen olotilan, kun on pakko välillä kurkistaa taaksepäin tai pysähtyä kuuntelemaan, missä rapisi vai rapisiko ollenkaan. Metsä oli hiljainen, aavemainenkin jopa, vaikka olimme liikkeellä keskellä aurinkoista päivää. Tajusin, että missään ei ollut lintuja. Eikä missään vaiheessa parin kilometrin luontopolkua näkynyt yhtään muurahaista, ei yhtäkään muurahaispesää. Sen sijaan, vastaan alkoi tulla kaikenlaista väkeä. Olikohan meneillään sunnuntain kokoontuminen, mitä me satuimme häiritsemään? En tiedä, erikoinen ja vaikuttava kokemus se kuitenkin oli. Olla metsässä samaan aikaan metsänväen kanssa, aistia ja tuntea heidät.
Nälkä kasvoi liikkuessa ja juostessa, hihkuessa ja ihmetellessä. Ajettiin autolla läheisen lammen rannan nuotiopaikalle evästämään. Hyvin maistuivat, eväät ja luonnon antimet. Olisipa tulleet uimakamatkin mukaan. Vielä oli kesää ja lämpöä jäljellä, vaikka kasvit enteilivätkin jo hieman syksyn alkua ja valossa, valossa kajasti kaukainen talvi.
Ei huono sunnuntai ollenkaan, ei huono.
Kannonnokalla 