Uuden elämän kevät

Tänään mietin kohtuuttomuutta. Siltä elämä nimittäin juuri nyt tuntuu. Kohtuuttomalta. On tuntunut jo jonkin aikaa. Vuosi, joka alkoi vauhdikkaasti tekemisen, innostuksen ja uusien alkujen kautta tyssäsi hetkessä kuin seinään. Ja siinä olen ollut siitä asti, nyt kolmen kuukauden ajan. Jumissa seinässä, nurkassa, painettuna, sivussa, ohitettuna ja vyörytettynä. Siltä se on tuntunut. Olen pysähtynyt ja jäänyt paikalleen ruutuun, jossa ulkoinen maailma samaan aikaan minua vyöryttää. Sisuksissa velloo kuin valtameren myrskyssä ja minä huojun yhtenä päivänä yhteen suuntaan, toisena päivänä toiseen. Menen minne aallot vievät ja siltikin, siltikin, olen vain paikallani. Päivästä, viikosta, tunnista ja sekunnista toiseen. Energia ei liiku. Minä en etene. Elämä ei etene.

Arki kahlaa lävitse omaa vauhtiaan, menee menojaan. Lapset vanhenevat, viikot vaihtuvat. Lumikinokset sulavat pois ja nyt jo pihlajapuut avaavat hentoja vihreitä kouriaan. Olen nähnyt joutsenet, metsän linnut, kurkien paluun, olen haistanut lämpenevän maan tuoksun ja mäntyisen metsän heräämisen, ihastellut virkeämpiä muurahaisia, jotka vihdoin ovat päässeet siirtymään pois kellarikerroksen betonilattioilta omaan lämpimään kekoonsa. Rakentamaan sitä uudelleen, lisää, korkeammaksi, tulevaa varten.

Olisinpa minäkin niin uuttera. Olisinpa taitava ja osaava, energinen. Olisinpa varma ja päämäärätietoinen. Olisinpa rohkea ja uskaltaisin. Olisinpa.

Hiljalleen tämä olotila on vienyt voimat ja tahdon. Kaikki se vastustaminen ja tekeminen, selvittäminen ja pohtiminen, ovat syöneet minut paljaaksi. Nukkumattomat yöt ja nukutut päivät sekoittavat rytmit ja vauvavuoden jälkimainingit tuntuvat vielä kehossa vahvasti. Aamut ovat vihollisia, yö, hämärä ja peitto turvamuureja, joiden alle pakenen kevään valoa. En halua tulla nähdyksi enkä haluaisi kohdata ketään. Kiukuttelen ja mökötän, manaan maailmaa ja elämää ja eniten manaan itseäni. En haluaisi kuulla muun maailman, toisten ihmisten, edes niiden keiden kanssa asun, ääniä. Minun päässäni soi niin lujaa jo valmiiksi, että en enempään pysty.

Hiljaisuus on kadonnut jonnekin.

Olen väsynyt tähän pään hakkaamiseen seinään. Kantapäätkin ovat hellänä. Kaikkea ei minun tarvitse tietää ja hallita tässä ja nyt. Kaikkeen en voi vaikuttaa enkä ratkaista asioita niin, että ne olisivat kunnossa ja selvillä pitkiksi ajoiksi eteenpäin. Kukaan ei siihen pysty, joten miksi minun pitäisi? On pelottavia hetkiä, raskaita tunteita ja kamalia ajatuksia, jotka saavat minut pois tolaltaan. Olen jäässä ja pimeässä maan alla, puolikuurona ja sokeana sille, mitä pinnan yläpuolella tapahtuu. Piiloudun.

Minun tarinani on tämä, toistuvien masennusten tarina.

Joten teen sen, mitä enää voin. Mitä kukaan tässä tilanteessa oleva voisi. Luovun vaatimasta ja odottamasta enää mitään. Muilta, mutta myös itseltäni. Otan hetken loman vanhemmuudesta ja arjesta ja sulkeudun kuoreeni, käperryn sisimpäni ympärille sitä suojaamaan ja lämmittämään, lepäämään. Luovun puhumisesta ja koskemisesta ja teen vain sen, mikä on pakollista, mikä on välttämätöntä ja toivon, että se minulle suodaan, että se minulle annetaan tässä hetkessä anteeksi. Enempään en nyt pysty, sillä viimeiset voimani haluaisin käyttää itseni suojaamiseen ja siihen, että on voimia hengittää. Olen tilanteessa ja tilassa, joissa on pakko kääntää katse itseen ja tehdä asioita omista tarpeista käsin itsensä priorisoiden.

Se on vaikeaa ja kamalaa. Olen epäonnistunut ja itsekäs, röyhkeä jopa. Samalla kun tekee hyvää huomata se pieni lapsi, joka kaipaa hoivaa ja silitystä ja syliä, jossa vaan voi olla, samalla koen syyllisyyttä siitä, että vien aikaa ja energiaa muiden huomioimiselta pois.

Sillä lopulta, kun ei enää jaksa, on vain annettava periksi. Luovuttava vastustamasta elämää ja sen kommervenkkejä, näitä sydämiä rikkovia risteyskohtia. Luovuttava omista mielihaluista ja suunnitelmista sekä omasta tahdosta. Luovuttava suorittamisesta ja nipottamisesta ja tekemisestä. Enää ei jaksa, keho ei kykene ja mieli on raskas. Tämän tummuuden alla täytyy nöyrtyä sille seikalle, että kaikkeen ei pysty, kaikesta ei selviä yksin, kaikkea ei tarvitse kestää ja sulattaa.

Silti ei ole hätää. Tiedän jo nyt, tässä mustassa tummuudessa ollessani, että jonkin ajan päästä, hiljalleen ja asteittain, ihan kuten lehdet ulkona puissa ja maasta heräävät kippuraiset saniaisten alut, minussakin asuu uusi alku, joka on tulossa esiin. Ehkä on oman uusiutumiseni lopputalvi menossa, ehkä imen viimeisiä edellisen kauden lehtivihreitä vielä talteen ja odotan sopivaa hetkeä sille, että pääsen täyteen kukoistukseeni. Ehkä minun talveni on vielä kesken, vaikka ulkona onkin jo kevät ja toiset menevät eteenpäin omassa keväässään tai kukoistavat täysillä ollessaan jo kesässä.

Minä tiedän ja tunnen tämän orastavan alun itsessäni. Sen vahvuuden ja voiman, minkä kanssa elämä taas alkaa liikkumaan ja aallot tasaantumaan. Jossain vaiheessa tulevaa minä soljun jo lempeästi elämän virrassa, rakastaen. Omassa hauraudessa ja rohkeudessa päästää irti piilee suunnattoman suuri voima. Sillä sielun- ja elämänvoimalla pystyy kohtaamaan ja ottamaan syliin isoimmatkin pelot pois sulateltaviksi, rakkaudella puhdistetuiksi.

Onneksi elämää opettaa ja haastaa. Onneksi on olemassa kipua ja luopumista, pelkoa ja ahdistusta, sillä ilman niitä ei voisi murtaa omia muurejaan ja rakenteitaan eikä ilman niitä pystyisi kokemaan rakkauden mullistavaa voimaa. Masennus on minun kipuni ja rajoituksieni ilmentymä, siitä on jostain syystä tullut henkisen kasvuni edellytys ja mahdollistaja. On käytävä syvällä ja pimeässä puristautumassa kasaan, hiomassa itseään ja sulkemassa kaikki ylimääräinen ulkopuolelle ennen kuin voi taas tiputtaa ylimääräisiä pois ja rajata ympäristöään. Luopua siitä nykyisestä itsestään, joka ei enää palvele eikä auta elämään elämää eteenpäin.

Tulevaisuus tuntuu toivottomalta, arki mahdottomalta ja itseinho on vahvoilla, mutta tiedän, että tämä vaihe ja nämä tunteet kuuluvat nyt tähän, tämä on minun elämääni. Tälle masennukselle on aikansa ja paikkansa juuri nyt, se on minussa syystä. Tämä väsynyt, uupunut ja yksinäinen ihminen olen minä ja tämä kauhea olotila kaikkinensa on elämää aidoimmillaan ja rajuimmillaan. Ja vaikka nyt ei kauheasti naurata, niin usko kun sanon, että tästä tarinasta tulee vielä hyvä.

Kunhan aallot tasaantuvat ja vuoret hioutuvat ensin hieman. Kunhan aika, lempeys, lepo ja kohtuullisuus pääsevät tekemään tehtävänsä. Sitten on aika kuoriutua uudelleen ja kasvattaa silmut kohti valoa päivä, viikko, tunti ja sekunti kerrallaan.