Saat sen, mistä luovut. Niin sanotaan. Jos luovun kaikesta, saanko kaiken? Jos luovun mielelläni, saanko helpommin kuin silloin, kun luovun vasten tahtoani? Ja voiko luopua loputtomiin, voiko itsestään löytää kaiken jälkeen kerroksia ja ulottuvuuksia niin paljon, että luopuminen ei voi koskaan loppua? Jos vain luovun ja luovun, niin jäänkö lopulta jäljelle lainkaan?
Sanotaan myös niin, että elämä on kuin sipuli, josta kuorit kerroksia kerrallaan ja välillä aina itket. Mietin tätä samaa luopumisen suhteen. Sillä osasta asioita on helppo luopua, kerrassaan vapauttavaa. Mutta moni asia tekee kipeää. Moni asia osuu arkaan paikkaan, kipukohtaan ja aika moni asia ilmenee lopulta kovemmaksi kiveksi rikkoa kuin mitä alunperin edes osasi kuvitella. Luulen, että ne ovat niitä suojamuureja; asenteita, odotuksia, olettamuksia, tunnelukkoja ja traumoja, joita minussa on.
Luopuminen on ollut elämän kantavana teemana jo hetken. Parin vuoden ajan ja nyt, viimeisinä kuukausina, se on konkretisoitunut kunnolla. Alussa käynnistyi jonkinlainen kasvamisen ja kehittymisen kausi, jonka tarkoituksena oli saada elämässä suunta vaihtumaan. Se on edennyt omalla painollaan, välillä nopeammin ja välillä hitaammin, mutta kuitenkin edennyt. Olen vaatinut ja odottanut paljon, verrannut itseäni ihan liikaa toisiin, ja lopulta kivun ja ahdistuksen kautta tajunnut sen, että minun polkuni ja matkani, kulkunopeuteni, on minun. Asiat muuttuvat omalla painollaan ja silloin, kun olen niille valmis, kun kykenen vastaanottamaan uutta.
Nyt kuitenkin minua hoputetaan. Tuntuu, että ihan liikaa ja ihan kohtuuttomasti. Tiedän, että olen vastahankoinen muutoksille ja ihmisille, että olen hidas sopeutumaan ja innostumaan silloin, kun kyseessä on jokin asia, josta en ole varma tai joka ei ole mieluisa. Tarvitsen paljon aikaa pohtia, sulatella, tuumailla ja asennoitua, kerätä voimia ja energiaa, ennen kuin kykenen vastaamaan ja vastaanottamaan, laittamaan itseni alttiiksi ja avoimeksi muutokselle. Olipa se sitten jotain isoa kuten työpaikan vaihto tai muutto tai jotain pientä ja pienempää kuten kyläily tuttujen luona tai aikataulun muutos kalenterissa. Nyt minua viedään vauhdilla sellaisessa tempossa, johon on vaikeaa sopeutua.
Olen hankala ihminen tässä piirteessäni, tiedän. Olen hankala myös siksi, että jään jumiin asioihin, junnaamaan. Teen loputonta pohtimisen ja jossittelun luuppia, mikä hetken kuluttua saa mielen ja kehon sekaisin. Tarvitsen väliajoin potkua persuksiin, tukea ja tsemppausta ja vahvistusta siitä, että asiat järjestyvät, että niistä huolehditaan, että minusta huolehditaan kävi sitten miten kävi.
Kyse on pelkojen täyttämästä elämästä mitä olen aina elänyt. Ja sen tajuaminen on ollut viime aikojen isoin juttu. Että miten paljon pelot minua estävät ja rajoittavat, miten paljon ne määrittävät toimintaani. Ne lamauttavat, ahdistavat, saavat minut toistamaan samoja toimintamalleja kuin aina ennenkin, taantumaan pienen pelokkaan lapsen tasolle hetkissä, jolloin pitäisi olla vahva ja turvallinen aikuinen.
Jatkan luopumista ja katson, mihin se vie. Osan teen itse ja mielelläni, osan väkisin. Päätän, että jos luovun kaikesta, saan myös kaiken, sillä muuten tässä ei ole mitään järkeä. En pääse ahdistuksestani eroon muuten kuin käymällä isot pelkoni läpi, kohtaamalla ne, tiedän sen. Heittäytymällä ja hyppäämällä tyhjän päälle. Tässä hetkessä polulleni on asetettu risteys, jossa suurimmat pelkoni ja tunnelukkoni tulevat kohdatuksi. Tiedän, etten voi loputtomasti seistä risteyksessä ja jahkata, mihin suuntaan lähden. Tiedän, miksi olen tässä pisteessä ja miksi hetki on juuri nyt. On mentävä elämässä ja omassa kasvussani eteenpäin ja hyväksyttävä se, että valitsen sitten minkä vain suunnan, saan sieltä jotain sellaista, mitä toisaalla menetän ja päinvastoin. Saan mahdollisuuksia nähdä ja kokea ja niiden myötä kasvaa ja se kaikki jää pois, jos vain seison, piileksin ja tärisen.
Sillä on kai parempi katsoa ja katua yhtä tehtyä valintaa, kuin olla katsomatta ja pelätä kaikkea. Elämän on oltava elämistä eikä pelkäämistä varten.
Kannonnokalla 